Lauri Lehtoruusu: Asumisen ajopuut ja koskiveneet

to 19. marraskuuta 2020 11.24.00

Tiistaina julkaistiin kaksi selvitystä, jotka ympäristöministeriö teetti osana kahdeksanvuotisen asuntopoliittisen kehittämisohjelman valmistelua.

Turun yliopistossa laadittu selvitys vertailee eri Euroopan maissa harjoitettua asuntopolitiikkaa. Tarkastelu nojaa asuntopolitiikan nelivaiheiseen jakoon: perustamisvaihe, rakentamisvaihe, hallinnoimisvaihe ja purkamisvaihe (Bengtsson et al. 2013). Fokus on vahvasti julkisen sektorin roolissa. Syypäiksi asumisen hintaan nostetaan uusliberalistinen asuntopolitiikkaa ja asumisen finansialisaatio. Ratkaisuksi tarjotaan julkisen sektorin vahvempaa roolia ja muun muassa pehmeää vuokrasääntelyä. Asumista ei siis haluta päästää ajopuuksi vaan julkisen sektorin on saatava vahvempi ote koskiveneen airoista.

PTT:n laatimassa selvityksessä on päinvastainen lähestymistapa. Selvitys tutkii ekonometrisen tarkastelun avulla eri muuttujien vaikutusta alueellisiin asuntohintoihin. Tulosten perusteella vaikuttavia tekijöitä ovat ainakin reaalitulojen kehitys, asuntolainakannan kasvu ja vähäisempänä työttömyysaste. Johtopäätöksinä on, että työllisyyspolitiikka on myös toimivaa asuntopolitiikkaa ja eri alueiden tulokehitykseen tulisi kiinnittää huomiota.

PTT:n selvityksessä tarkasteltavat muuttujat liittyivät lähinnä kysyntätekijöihin. Siksi suosituksista jäi uupumaan se, mitä useimmat lukijat todennäköisesti odottivat: tarjonnan lisääminen. Tarjontatekijöiden vaikutusta asuntojen alueellisiin hintoihin suositellaankin jatkotarkastelukohteeksi. Vähän tämän suuntaista löytyy eduskunnan tarkastusvaliokunnan teettämästä – ja nykyisen asuntopoliittisen ohjelmatyön käynnistäneestä – Asuntopolitiikan kehittämiskohtia -raportista. Siinä muun muassa tutkitaan Helsingin seudun asuntomarkkinoihin vaikuttavia tekijöitä ja niiden välisiä suhteita tilastollisilla mallianalyyseillä. Johtopäätöksenä on, että kaavoitusta on lisättävä, joustavoitettava ja resursoitava paremmin, sillä riittämätön tonttitarjonta on asuntotuotannon pullonkaula

Tämän voi nähdä vastakohtana Turun yliopistossa laaditun raportin koskiveneasuntopolitiikalle: julkisen sektorin asettamat karikot on raivattava tieltä, jotta asuntohintojen ajopuu voi laskea vapaasti – tarjonnan lisäyksen ajamana

Raportit tarjoavat päättäjien pureskeltavaksi vastakkaiset vaihtoehdot: ajopuun vai koskiveneen asuntopolitiikka? Tämä ristiveto on oppikirjaesimerkkiä asumisen tutkimuksen ja asumiskeskustelun jakautumisesta. Asumisen tutkija David Clapham kuvasi samaa jakoa jo vuonna 2005 (s. 7-9): yhtäällä fokus on markkinatoimijoiden välisissä suhteissa ja julkisen sektorin rooli nähdään marginalisoituna ”puuttumisena”, toisaalla asuntokysymysten ratkaisu mielletään poliittis-ideologiseksi kysymykseksi ja julkisen sektorin roolia ylikorostetaan muiden toimijoiden kustannuksella.

Asuntopoliittista keskustelua leimaa lähestymistapojen välinen kuilu, jota emme onnistu kuromaan umpeen. Claphamin oma synteesi, asumispolkujen viitekehys, syventää kyllä ymmärrystämme kotitalouksien valintojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden suhteesta, muttei oikein riitä asuntopolitiikan ohjenuoraksi. Kun asumisen tutkimus ja poliittinen keskustelu polarisoituvat, näiden väliin jää niukasti ilmatilaa, sillä keskitien kulkijaa on helppo haastaa molemmilta laidoilta.

Kotimaisessa keskustelussa tämä kuilu peittää alleen asuntopolitiikkamme onnistumiset. Suomi on asuntopolitiikassa keskitien kulkija. Meillä on vahva omistusasumiskulttuuri ja sen rinnalla dualistiset vuokramarkkinat, joissa verrattain hyvin toimivia markkinaehtoisia vuokramarkkinoita täydentää laajahko tarveharkintainen yleishyödyllinen sektori.

Keskitien asuntopolitiikkamme on monella mittapuulla menestystarina. Olemme asunnottomuuden torjunnan kärkimaa. Suomessa Euroopan pienin osuus väestöstä kärsii kosteista asunnoista. Asumisen kustannusrasitus on kohtuullinen suhteessa moneen verrokkimaahan, kuten Turun yliopistossa tehdystä selvityksestä käy ilmi. Segregaation torjunnassa olemme onnistuneet melko hyvin. Ja – malttamatta kehua omaa sektoriani – opiskelija-asumisestamme olisi monessa maassa opittavaa. Silti asuntopoliittista keskusteluamme leimaa kriittisyys nykytilannetta kohtaan – kummaltakin laidalta. Katsontakannasta riippuen meiltä samanaikaisesta puuttuu asuntopolitiikka kokonaan tai sitten julkinen valta rajoittaa liiaksi markkinoiden toimintaa.

Asuntopoliittisen ohjelman valmistelussa tarvitaan malttia tunnistaa asuntopolitiikkamme onnistumiset – kaikesta ristivedosta huolimatta. Isolle kurssinmuutokselle ei ole tarvetta. Sen sijaan riittää, että korjaamme nykytilanteen puutteet. Varmistetaan riittävä tonttitarjonta kaikenlaiselle asuntotuotannolle lisäämällä kaavoitusresursseja ja joustoa. Ratkotaan eriytyvien asuntomarkkinoiden ongelmia tukemalla asuntokannan sopeuttamista väestöltään vähenevillä alueilla ja torjumalla segregaatiota kaupungeissa. Varmistetaan yleishyödyllisen asuntotuotannon edellytykset korkotukilainamallin uudistuksella.

Meidän ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan löytääksemme asuntopolitiikallemme sopivan suunnan – ei koskiveneellä vimmatusti tempoen eikä ajopuussa roikkuen.

Lähteet: