Lauri Lehtoruusu: Jos soluasuntojen kysyntä askarruttaa, lue tämä!

ti 4. kesäkuuta 2019 13.38.00

”Odotukset asumisen tason suhteen muuttuvat ajan myötä. Yleinen elintason nousu lisää asunnoille asetettavia laatuvaatimuksia. Tämä on erityisen selvästi ollut havaittavissa opiskelija-asuntomarkkinoilla. Yksityisyyden vaatimukset ovat kasvaneet ja soluasunnon sijaan halutaan asua yksiöissä.” (Ympäristöministeriö, 1998)

Oheinen lainaus ei ole hiljattaisesta opiskelijoiden asumistukiuudistusta koskevasta artikkelista – vaikka toki voisi olla – vaan yli kahden vuosikymmenen takaisesta Ympäristöministeriön julkaisemasta raportista. Silti asumistukimuutoksen jälkeisessä uutisoinnissa asiaa on käsitelty uutena ilmiönä: milloin taivasteltu opiskelijoiden kohtuuttomia vaatimuksia tai uutisoitu purettavista ja vajaakäytetyistä asuntokohteista. Viimeisimpänä asiaan otti kantaa Heidi Sabanadesan Taloussanomien kommentissaan.

Asumistukiuudistus on kiistatta heijastunut opiskelijoiden asuntokysyntään. Opiskelijoille suuntautuvat asumistuet ovat ylittäneet valmistelijoiden arviot ja opiskelijoille maksettava asuvat asumisen tuet ovat kasvaneet vaikka niiden saajajoukko on pienentynyt. Mitä muutoksesta sitten pitäisi ajatella? Ainakin kannattaa huomioida, että kyseessä on paljon moniulotteisempi ilmiö, kuin mitä sen ympärillä käydystä keskustelusta ilmenee.

Alla on kuusi monipuolistavaa näkökulmaa aiheeseen:

1. Yksiökysyntä ei ole asumistuen luoma ilmiö

On yleinen harhakäsitys, että opiskelijoiden yksiökysyntä olisi yksinomaan tai edes pääosin asumistuen aiheuttamaa – ei ole. Kuten parin vuosikymmenen takainen Ympäristöministeriön raportti osoittaa, kyseessä on pitkäaikainen trendi, jota tukimuutos on kiihdyttänyt. Ilmiö on myös ymmärrettävä: asumistaso on noussut läpi yhteiskunnan, eivätkä opiskelijatkaan halua jäädä siitä osattomiksi.

Yleinen asumistason nousukaan ei riitä yksin selitykseksi, vaan on pohdittava, mitkä piirteet ovat opiskelijoille tärkeitä itsenäisen asumispolun alkumetreillä. Brittiläinen asumisen tutkija David Clapham on todennut (2005), että nuorten mielikuvat sopivasta asumisesta muotoutuvat lapsuudenkodin kokemusten ohella vanhemmilta ja mediasta omaksutuista käsityksistä. Riittämätön yksityisyys lienee lapsuudenkodin keskeinen puute monelle aikuistuvalle nuorelle. Eikö siksi ole ymmärrettävää, että yksityisyyden kaipuu korostuu asumistoiveissa? Entä miten vaikuttaa asumisratkaisuaan pohtivaan nuoreen, jos media tämän tästä toistelee, etteivät opiskelijat halua soluasuntoihin?

Jos solukysynnän lasku on kerran ollut pitkään tiedossa, miksei siihen ole reagoitu aiemmin? Onhan siihen: Yksiöiden osuus opiskelija-asuntojen uudistuotannosta on ollut jo pitkään suuri. Vanhoja solukohteita on remontoitu yksiöiksi tai purettu ja korvattu yksiövoittoisilla taloilla. Asuntokantaa on siis pikkuhiljaa reivattu vastaamaan kysynnän muutoksiin. Ero aikaisempaan on muutoksen tahti. Tukipolitiikka muuttuu yön yli, asuntokanta ei. Kun muutostahti on kiihtynyt, asuntokantaa on alettu uudistaa riuskemmin ottein.

2. Opiskelijat tyytyvät asumisessaan edelleen vähään muihin ryhmiin verrattuna

Asumistukimuutosta ympäröivästä keskustelusta saa kuvan, että opiskelijat ovat ryhtyneet vaatimaan itselleen kohtuutonta luksusta. Päinvastoin, opiskelijat tyytyvät edelleen vähään verrattuna muihin väestöryhmiin. Monen opiskelijan toiveena on pieni yksiö hyvien joukkoliikenneyhteyksien ääreltä kohtuulliseen hintaan. Sopivan sijainnin saavuttamiseksi ollaan monesti valmiita karsimaan asunnon koosta. Tästä hyvänä esimerkkinä on, että korkeakouluopiskelijoiden kansalliset kattojärjestöt kannattivat asuntojen vähimmäiskokosääntelyn lieventämistä opiskelija-asunnoissa.

Yleisessä asuntopoliittisessa keskustelussa on eri sävel. Pienasuntojen rakentamista on taivasteltu ja onpa jopa ehdotettu kieltoa yksiöiden rakentamiselle. Taustalla lienee ajatus, ettei yksiö, etenkään pieni sellainen, sovi pysyvään asumiseen. Opiskelijoiden näkökulmasta tilanne on nurinkurinen: opiskelijoita syyllistetään siitä, että he pyrkivät asumistasoon, jota pidetään muille liian heikkona.

3. Tilatehokkuus on asuntotyyppiä oleellisempaa

Soluasumista on perusteltu tilatehokkuudella: tiiviit neliöt ovat parempia sekä kukkarolle että ympäristölle. Tämä on toki totta, mutta ei ole sidoksissa asuntotyyppiin. Kumpi on tehokkaampaa, kahden jakama 45 m2 kaksio vai sama kaksikko kahdessa 22,5 m2 yksiössä? Toki kahdessa erillisessä asunnossa tulee enemmän kalliita kylppäri- ja keittiöneliöitä, mutta olisiko se kuitenkin hyväksyttävä lisäkustannus, jos parantaa asumisviihtyvyyttä? Siksi on eroteltava kaksi eri kysymystä: montako asuinneliötä on henkeä kohden ylipäänsä ja toisaalta moniko näistä neliöistä ja mitkä kaikki toiminnot sijaitsevat asunnon sisällä ja mitkä on jaettu muiden kanssa.

4. Asuntokantaa tarkasteltava kokonaisuutena

Soluasuntojen, yhteisöllisen asumisen tai edullisten asumisratkaisujen kysyntä ei ole opiskelijoiden parissa katoamassa. Kun niihin kohdistuva kysyntä on laskenut, kannatta myös pyrkiä laskemaan niiden suhteellista osuutta asuntokannasta. Tämä varmasti painaa kaikkien niiden takaraivossa, jotka pohtivat opiskelija-asuntojen investointipäätöksiä. Ja usein paljon uutisoiduissa purettavissa soluasuntokohteissa kyse on juuri investointipäätöksistä: investoidako kalliiseen perusparannukseen kohteessa, joka sijaitsee ehkä väärässä paikassa tai jonka asuntotyyppien kysyntä laskee? Jos vastauksen on ei, kohteesta luovutaan tai se puretaan uuden talon tieltä.

Tämä alleviivaa, että asuntokantaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Se, että valtaosa opiskelija-asuntojen uudistuotannosta on yksiöitä, ei suinkaan tarkoita, että jatkossa kaikki opiskelijat asuvat yksiössä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että yksiöitä on liian vähän nykyisessä kannassa. Se, että soluasuntovoittoisia kohteita puretaan, ei tarkoita, etteikö niille olisi lainkaan kysyntää. Se tarkoittaa, että osaan niistä ei kannata investoida lisää, kun kysyntä laskee.

Välillä puheenvuoroissa nousee myös halu ohjailla opiskelija-asuntojen uudistuotantoa pois yksiöistä. Muun muassa Sabanadesan harmittelee ylempänä viitatussa kommentissaan sitä, että soluasuntojen kustannuslaskelmat rajattiin opiskelija-asuntojen tuotantotarvearvion ulkopuolelle. Jos hyväksymme, että yksiökysyntä ei ole asumistuen aiheuttamaa, vaan pidempiaikainen trendi ja että asumistaso nousee Suomessa todennäköisesti myös jatkossa, onko vastuullista investoida tuleviksi vuosikymmeniksi sellaiseen, jonka kysyntä laskee jo nyt?

5. Opiskelijat ovat moninainen joukko

Asumistukikeskustelun opiskelija on stereotyyppinen hahmo: yksinasuva ja täysipäiväisesti tukien rahoittamana opiskeleva. Tosielämän opiskelijat ovat moninaisempi joukko. Opiskelijatutkimus 2017 mukaan korkeakouluopiskelijoista 13 prosenttia asuu puolison ja lapsen kanssa, 28% puolison kanssa, 16% yhteistaloudessa tai kimppakämpässä ja 37% yksin omassa taloudessaan tai soluasunnossa.

Tätä vasten on hämmentävää, miten yksisilmäisesti keskustelu on keskittynyt yksiöiden ja solujen välille. Molemmissa asuvat muodostavat lähtökohtaisesti oman ruokakuntansa, ellei tapahdu virheellistä avoliitto-oletusta. Itse asiassa asumistuki saattoi nostaa monen soluasujienkin saamaa tukea, vaikka toki samalla omasta pussista kustannettavan osuuden erotus yksiöihin kapeni. Taloudelliset kannusteet ovat muuttuneet rajummin pariskunnilla, joilla yhteen muuttamisen kynnys on aiempaa korkeampi ruokakuntakohtaisen asumistuen takia. Saa nähdä johtaako tämä siihen, että pariskunnat seurustelevat jatkossa pidempään ennen yhteen muuttamista.

Taloudellisiin kannusteisiin keskittyvässä keskustelussa kannattaa muistaa, että vain noin 110 000 opiskelijaa – alle puolet korkeakouluopiskelijoista – nostaa yleistä asumistukea, eikä opintotuenkaan käyttöaste ole kaikenkattava. Asumistukimuutos on toki heijastunut opiskelijoiden asuntokysyntään, mutta taloudellisten kannusteiden merkitystä ei pidä yliarvioida.

6. Yksinäisyys tai mielenterveysongelmat eivät ratkea patistamalla opiskelijoita toiveidensa vastaisiin asuntoihin

Yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien torjuminen on löydetty uudeksi argumentiksi yhteisöllisen asumisen puolesta. Huoli on aito ja perusteltu, mutta ratkaisu ei ole näin yksinkertainen. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta tiivistettynä: Elina Eskelän (2014) tukimustulokset osoittavat, että asunnon jakaminen ei takaa sosiaalista kanssakäymistä. Asuminen voi parhaimmillaan olla yksi monista opiskelijan mielenterveyttä tukevista turvaverkoista, mutta tämä tuskin saavutetaan patistamalla opiskelijoita toiveittensa vastaisiin asuntoihin.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

  • Opiskelija-asunnot ovat tehokas tapa helpottaa opiskelijoiden toimeentuloa, kuten myös Heidi Sabanadesan toteaa opiskelija-asumisen tuotantotarveselvitykseen viitaten. Tämä kuitenkin toteutuu vain, jos opiskelija-asunnot vastaavat kysyntään. Siksi kantaa on sopeutettava kysynnän muutoksiin.
  • Lakataan yleistämästä, että opiskelijat eivät halua asua yhteisöllisesti. Osa haluaa jakaa asunnon, toiset eivät. Yksisilmäinen toitotus opiskelijoiden asumispreferensseistä voi päätyä itseään toteuttavaksi profetiaksi: jos kaikkialla todetaan, etteivät opiskelijat halua asua soluissa, yhä harvempi uskaltaa kokeilla. Ja nimenomaan kokeilu on oleellista; harva tietää ennakolta, sopiiko asunnon jakaminen itselle, mutta moni tykästyy siihen kokeiltuaan.
  • On tärkeä sisäistää, ettei kyseessä ole uusi tai pelkän asumistukimuutoksen aiheuttama ilmiö. Siksi se ei myöskään poistu asumistukia rukkaamalla. Tukia muuttamalla voi olla mahdollista hidastaa kehityskulkua, muttei kääntää sitä pysyvästi. Siksi väliaikaisratkaisujen sijaan ainoa kestävä keino on uudistaa asuntokantaa kysynnän mukana.
  • Yhteisöllisyyden tarve ei ole katoamassa – päinvastoin. Uudenlaisille yhteisöllisen asumisen konsepteille on selkeää tilausta. Houkutteleva vaihtoehto uusille opiskelija-asunnoille voisi olla tehokkaat miniyksiöt laajoilla yhteistiloille. Uudistettu asetus asuin-, majoitus- ja työtiloista sallii 16-neliöiset opiskelija-asunnot. Tämä voi mahdollistaa runsaat yhteistilat ja kiintokalusteilla, omalla kylppärillä ja minikeittiöllä varustetut miniyksiö ilman, että kokonaisvuokra nousee kohtuuttoman korkeaksi.
  • Uudistetaan ARA:n asukasvalintaopasta sekä opiskelija-asuntoyhteisöjen asukasvalintakäytäntöjä niin, että parannetaan mahdollisuuksia vaikuttaa kämppiksensä valintaan. Tämä voisi parantaa asumisviihtyvyyttä jaetuissa asunnoissa ja lisätä yhteisöllisten asumismuotojen kysyntää.

Lähteitä:

Clapham, D. (2005). The meaning of housing: A pathways approach. Policy Press.

Eskelä, E. (2014). Asuminen ja paikalliset sosiaaliset suhteet: kansainvälisten opiskelijoiden näkökulma. Terra 126 (2014): 2.

Haverinen, K., Meriläinen, A., Kontio, T., Riiheläinen, J., Fasoulas, G. & Vapanen, V. (1998). Soluasuntojen ja opiskelija-asuntojen perusparantaminen. Suomen ympäristö 224. Ympäristöministeriö, asunto- ja rakennusosasto.

Potila, A. K., Moisio, J., Ahti-Miettinen, O., Pyy-Martikainen, M., & Virtanen, V. (2017). Opiskelijatutkimus 2017.